Nuoret mummoilijat rakastavat neulomista

Susanna Kuorikoski aloittelee bambupuikoilla villapaidan hihaa ja kuvailee itseään syntymämummuksi. Kotina on Hilkka-mummun vanha talo. Kahvinkeitin porisee keittiössä ja uunista leviää joulutorttujen tuoksu. Käsityöiltamiin kokoontuneiden naisten puikot kilisevät ja kielet laulavat. Kokoontumisille on monta nimeä: tikkailuilta, kässäkerho ja ompeluseurat. Tikkaaminen on keskipohjalainen synonyymi neulomiselle. Tunnelma on kuin mummojen ompeluseurassa paitsi että nämä naiset ovat kolmekymppisiä ja lankakerien välissä sukeltelee pieniä lapsia.

Mummoiluksi kutsuttu elämätapa lähti aluksi nousuun mummosukupolven astioiden ja kankaiden arvostuksesta sisustuksessa. Pääkaupunkilaiseen ilmiöön leivottiin vielä elämän hidastaminen, itse tekemisen arvostaminen ja ripaus luomuruokaa. Sitten ollaankin jo perinteisen mummoilun ytimessä: kotikeskeistä elämää, ruuanlaittoa, säilömistä, käsitöitä ja kukkien hoitoa.

– Maalla tämä ei ole välttämättä koskaan mennytkään pois muodista, toteaa Susannan serkku Noora Piispanen, 37, ja antaa itselleen kyytiä keinutuolissa. – Jos jotain pitää hankkia, mietin ensimmäisenä, voiko sen tehdä itse. Olen tehnyt kenkiä, lasi- ja metallikoruja ja takonut puukkoja. Parhaillaan teen vaatekaappia koivusta. Kangas ja lanka ovat rakkaita. Ompelen omat ja 4- ja 6-vuotiaiden poikieni vaatteet.

Paluu kotimaisemiin

Susannan kodissa näkyy käsitöitä joka puolella. Yläkerrassa on ompeluhuone runsaine kangasvarastoineen. Ninni, 8, Elsa, 4, ja Aaron, 1, pukeutuvat äidin tekemiin vaatteisiin. Olohuoneessa langat pursuilevat vanhasta tiinusta ja lasipurkit ovat pullollaan jämänöttösiä. Puikot majailevat papan puisessa ruuvilaatikossa. Sohvaa koristaa isoäidin neliöistä virkattu peite. Vanhat matkalaukut ovat täynnä lankoja.

– Niitä ei voi koskaan olla liikaa, naiset nauravat.

Sulo-kissa hyppää lankakoriin ja Aaron käy innokkaana kissan kimppuun. Susanna houkuttelee poikansa katsomaan kynttilöiden sytyttämistä. Jutellessa käy ilmi, että Susanna ja Noora ovat molemmat palanneet lapsuusmaisemiinsa. Annina Mustonen, 30, ja Suvi Riihimäki, 31, taas asuvat miestensä kotipaikoilla. Jotain vetoa on pienessä 800 asukkaan Lestijärvessä Keski-Pohjanmaalla. Kun Noora muutti Tampereelta Lestille, monet kauhistelivat, että miten sinä sinne jumalan selän taakse muutat!

Susanna kritisoi sanontaa, että joku on jämähtänyt kotipaikkakunnalleen maaseudulle.

– Voiko helsinkiläisen todeta jämähtäneen Helsinkiin? Törmään ilmaisuun usein, ja aina se suututtaa. On ihan oma valintani asettua tänne. Kuka vain voi muuttaa kaupunkiin vuokralle, enemmän vaatii rohkeutta jäädä paikkakunnalle, jonka tulevaisuudesta ei ole varmuutta. Minulla on täällä kaikki mitä tarvitsen. Viihdyn hyvin itsekseni, eikä minulla ole koskaan tylsää. Jos saisin lottovoiton, jättäisin työni ja kävisin yksinäisten mummujen luona turisemassa ja kutomassa sukkia.

Ohrarieskaa ja sienipiirakkaa

Porukka siirtyy keittiöön kahville, mutta kädet eivät herpaannu käsityöltä. Pöydässä on värikäs liina, ruusukupit ja itse leivottuja herkkuja. Pohdimme yhdessä mummoilun ydintä. Susanna muistelee Hilkka-mummuaan. Mummun elämä ei koskaan ollut luksusta, mutta hän löysi iloa pienistä asioista oli tyytyväinen niihin.

Susannan mielestä mummoilu tarkoittaa yksinkertaista elämää, jossa yritetään elää luontoa ja toisia kunnioittaen ja pitää elossa vanhoja perinteitä, tapoja ja taitoja. Nämä tavalliset asiat ovat joiltain unohtuneet parissa sukupolvessa. Hyvän olon tunne tulee tekemisestä ja onnistumisesta, ei kuluttamisesta.

Oikea mummu eli Venlan isoäiti Laila Ala-Korpi,74, lisää, että mummun elämässä nautitaan pienistä ja arkisista asioista.

– Uunituore leipä tai valmistunut sukkapari voi tuoda valtavasti mielihyvää. Ja näitä hetkiä saa mahtumaan elämään paljon enemmän kuin vaikkapa ulkomaanmatkoja. Kun löytää ilon arjesta, voi olla lähes aina onnellinen.

Naiset ryhtyvät kilvan kehumaan Lailan tuomaa ohrarieskaa. Kaikilla on sen resepti, mutta ihan samanlaista ei kukaan saa aikaiseksi.

Susannan serkku Venla Kiviniemi, 18, asuu Kokkolassa, mutta hän käy Lestillä ainakin kerran kuussa Susannan tai Laila-mummunsa luona. Venla ei ihan nielaise mummoilu-sanaa, vaikka tekee itse kaikki vaatteensa takeista lähtien ja on himomarjastaja.

– Olisiko pirkkoilu parempi termi? Puhumme usein pirkkoiluhetkistä ja whatsappissa on oma ryhmäkin pirkoille, Susanna nauraa.

Venla myöntää, että viikonloppu Lestillä ajaa usein baariin menon ohi. Hänellä ja Susannalla on 12 vuoden ikäero ja he ovat vasta hiljattain löytäneet toisensa.

– Sussu saattaa soittaa, että tule viikonlopuksi. Aika kuluu mukavasti, kun on samat intressit. Tehdään käsitöitä, kokkaillaan, käydään marjassa ja suolla kävelemässä. Langat ovat ihania, ja käsityö on aina mukanani. Neulon villatakkeja ja neuleita, ja jouluksi tehtailen kaikille sukat tai lapaset.

Mummokana on kingi

Vaativa kitinä täyttää keittiön. Suvi nappaa kymmenkuisen Pate-poikansa imetettäväksi. Suvi muutti Tampereelta Lestille vuonna 2011miehensä isovanhempien taloon.

– Kaikki tiet vievät mummolaan, Suvi nauraa.

Hänellä on hevosia, kanoja ja kissoja. Vauvakin ottaa osansa, joten käsityö on hänelle vasta pilke silmäkulmassa.

– Olen tilannut netistä langat. Haluaisin opetella neulomaan villapaidan. Susanna on luvannut auttaa kivan ohjeen etsimisessä.

Anninaa, Suvia ja Susannaa yhdistää mummomainen kanaharrastus ja rakkaus vanhoihin tavaroihin. Susannan kuusi kesäkanaa ja kukko ovat talvihoidossa Anninalla.

– Kolme niistä on jo kanamummoja, jotka vain syövät ja kakkaavat. Mutta Vappu on vielä reipas munija, Susanna nauraa.

Talvihoidossa kanamummot lähinnä lepäilevät ja vievät vanhimpina parhaat paikat kanalassa. Ne ovat kanalan kingejä.

Anninan käsityöharrastuksena on juuri nyt remontti miehen lapsuudenkodissa. Perhe muutti paikkakunnalle Tikkakoskelta.

– Minulla on aina ollut polte maalle. Tykkään kalastaa, marjastaa ja liikkua luonnossa. Viime vuonna laitoin Lestijärven Facebook-ryhmään kyselyn, että onko täällä lapsiperheitä. Halusin, että 4-vuotiaalla Mealla olisi kavereita. Ja sitä kautta löysin Susannan ja tämän porukan! Meidät on otettu avosylin vastaan Lestille.

Milloin on pappailun aika?

Ulko-ovi kolahtaa, Ninni tulee koulusta. Välipalan jälkeen hän haluaa leipoa pipareita Elsan kanssa. Taikina on valmiina, ja tytöt ryhtyvät touhuun äitien jatkaessa jutustelua.

Heidi Torkkeli, 36, paljastaa, että hänelläpä vasta onkin mummomainen harrastus.

– Käyn maanantaisin Yli-Lestin työväentalolla pelaamassa bingoa . Piha on silloin ihan täynnä autoja.

Bingo on toiminut jo 40 vuotta. Heidi harrastaa myös intohimoisesti skräppäilyä ja kaikkea paperi- ja korttiaskartelua. Joskus karataan kavereiden kanssa askartelemaan koko illaksi. Samuli, 5, ja Artturi, 2,5, jäävät isän hoiviin.

Naiset pohtivat, että pappailu ei taida koskaan nousta ilmiöksi mummoilun tapaan. Reino-tohvelit ja pappa-Tunturit toki kiinnostavat, mutta tuskin nuoret miehet lähtevät sankoin joukoin vaikkapa kalastamaan ja tuohitöitä tekemään.
Susannalla on paljon pappaystäviäkin kylällä, sillä hän on kotiseutuyhdistyksen johtokunnassa.

– Asun keskeisellä paikalla, ja koko ajan joku pistäytyy, vaikka mitään ei sovita etukäteen. Sekin on mukavaa mummoilua, kun tuijottelen lintulautaani ja ohikulkevia ihmisiä, autoja ja pyöräilijöitä!
Pikkukylällä on kulkijoita niin harvoin, että mielenkiinto säilyy. Talo on sopivasti risteyksessä, jossa poliiseilla on aika usein ratsia. Susanna ja hänen äitinsä, joka asuu samassa pihapiirissä, vievät usein poliiseille pipareita.

– Aluksi he ihmettelivät, mutta eivät enää. Hulluttelu on halpaa hupia, Susanna nauraa.

Hyvää yksinkertaista ruokaa

Susanna lusikoi mamman marjapiirasta ja muistelee, että mummulla oli sitä aina, mustikoista tehtynä. Uusi piirakka meni uuniin aina heti, kun edellisestä oli viimeinen pala syöty.

– Minäkin leivon sitä usein. On paljon palkitsevampaa tehdä omenahillo itse kuin ostaa purkki kaupasta. Meillä syödään itse tehtyä ruokaa. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka syömisestä on tullut niin vaikeaa nykyihmiselle.

Susanna sanoo perineensä mummunsa marjastushimon, entisestään voimistuneena.

– Rauhoitun vasta sitten, kun pakastin on ihan ääriään myöten täynnä. Mummu arvosti luontoa, ja minäkin lähden aina metsään, kun tympii. Siellä olo paranee.

Pienten asioiden arvostaminen on helppoa Lestijärvellä. Esimerkiksi kauppoja on vain yksi, pieni Sale.

– Joskus tuntuu suuressa kaupassa kymmenen metrin makkarahyllyn edessä, että eiköhän vähempikin valikoima riittäisi. Omassa elämässäni mietin ensin, tarvitsenko jotain tavaraa, osaanko tehdä sen itse tai saisinko sen käytettynä.

Susannan seuraava mummoiluprojekti on kutoa räsymatot tupaan. Hän odottaa vuoroaan kansalaisopiston puille. Siellä on kuteetkin valmiina, koska joku ahkera mummo on niitä leikellyt vanhoista vaatteista.

Langoissa naisilla on ihan omat suosikkinsa. Susanna rakastaa Dropsin lankoja. Niitä haetaan Ylivieskan Kärkkäiseltä tai Tapion kaupasta Kauhajoelta. Niissä on hyvä hinta-laatusuhde.

– Myös Jyväskylän Titityy on vaarallinen kauppa, Susanna nauraa.

Kankaat Susanna tilaa nettikaupoista ja yleensä tilauksia yhdistellään muiden kanssa. Lankaa sen sijaan pitää päästä hypistelemään, sen tuntua ja paksuutta.

Kesällä Susanna ja Noora värjäävät villalankaa pihalla. Sienet täytyy kerätä pian sitä varten. Verihelttaseitikki, samettijalka, horsma, lupiini, tammenlehti, sipulinkuoret, nokkonen, pajunlehdet ja lepän kävyt. Siinä värimaailma.
– Siinä on monta mukavaa yllätystä. Liemen väri ensinnäkin, sitten se laitetaanko lanka liemeen heti vai myöhemmin, ja kuinka pitkään pidetään siellä. Värjäämme yleensä Pirtin kehräämön tai Lankavan luonnonvalkoista lankaa. Olemme suloisia myrkynkeittäjättäriä, nauraa Noora.

– Meillä on "ompelulanit" yleensä kolmesti vuodessa. Viimeksi ompelimme 12 tuntia lasten syysvaatteita koululla, josta saamme tilat ilmaiseksi. Kokkolasta asti tulee porukkaa sinne. Yhdessä puuhaaminen on niin kivaa, että ajankulua ei edes huomaa.

Teksti: Reija Ypyä

Kuvat: Päivi Karjalainen