Pomarkkulaisella Marja-Liisa Alanissillä, 85, on vintillään parisataa itse tehtyä ilmeikästä tonttua

Pomarkkulaisella Marja-Liisa Alanissillä, 85, on aina ollut erityinen suhde tonttuihin.

- Olen ommellut jo pienestä pitäen tonttujen vaatteita ja töppösiä. Toki homma oli hiukan jäissä silloin, kun elämä oli kiireistä maatilan emännyyttä. Kun mieheni kuoli vuonna 2002 alkoi elämääni tulla tontun kokoisia koloja. Ensin tein yhden, sitten toisen, ja lopulta viehtymys tonttuihin alkoi kasvaa. Arvelisin, että minulla on nyt parisataa tonttua vintillä.

Tonttuja on kaikenkokoisia, -muotoisia ja -ikäisiä. Tyttöjä ja poikia, puisia tonttuja, pehmeitä vanutäytteisiä tonttuja, isonenäisiä tonttuja. Osalla on parta ja villapaita, toisilla lapaset, joillakin rillit. Mutta jokaisella on erilainen ilme. Tonttupuuhat alkavat aina syksyllä puutarhakauden päätyttyä.

-  Odotan inspistä, menen yläkertaan ja siellä tonttulassa se tulee aina. Voin olla siellä puuhailemassa koko päivän! Ompelen tonttujen vartalot ja vaatteet kirpparilta ostetuista neuleista. Kasvot muotoilen sukkahousuista ja vanusta. Teen lampaannahasta ja huovasta tossuja ja hattuja. Laitan tonttujen sisälle rautalankaa, isoihin tonttuihin aika paksuakin.

 

 

Marja-Liisalla on ihana puutarha Karvianjoen varrella. Rinnepuutarha kukoistaa aina eri väreissä. Keväällä on sininen kausi scillojen puhjetessa. Sen jälkeen koittaa keltainen aika, kun narsissit ja tulppaanit puskevat esiin. Kesällä puutarha loistaa kaikissa auringon väreissä, ja syksyssä on taas aivan omat värinsä. Puutarhan kätköissä on myös Marja-Liisan savesta ja sementistä tekemiä kurkia, pupuja ja muita olentoja.

Värikkäät onkipojat ja tyttöpatsaat vetävät suupielet hymyyn Pomarkun patosillan kupeessa. Betonisten patsaiden takana ovat ystävykset Airi Ruokoski ja Marja-Liisa Alanissi. Betoniporukka on paistatellut päivää joen rannalla jo joitain vuosia. Patsaiden muoto tehtiin rautalangalla ja kanaverkolla, ja sisus täytettiin muovilla ja paperilla. Lopuksi päälle muotoiltiin monta kerrosta sementtiä. Ateljeena toimi Marja-Liisan autotalli. Neitokaisille maalattiin vaatteet kirkkailla kivijalkamaaleilla ja suihkutettiin lakkaa päälle. Kunnan miehet auttoivat kantamaan patsaat paikoilleen.

Mitään vastustusta tai lupabyrokratiaa eivät taiteilijattaret ole kohdanneet, vaan päinvastoin.

– Onget vaihtuvat syksyllä lehtiharavaan, talvella luistimiin ja suksiin. Talvella pojilla on paksut villahuivit ja joulun tienoilla joulupukin vaatteet. Vappuaattona pojat lakitetaan, välillä asialla on kunnanjohtaja, toisinaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kuorokin on ollut vappuaattona laulamassa, ja me tarjoamme munkkeja ja simaa. Kerran täällä oli kauheasti japanilaisia turisteja kuvaamassa patsaita, Marja-Liisa nauraa.

Lähempänä patoa istuskelevat yhdessä Pertta ja Liisa, ja Ilona sievistelee rannalla helmet kaulassa yksinään. Liisa-nimi tulee tietysti Marja-Liisasta, Pertta ja Ilona ovat roolihahmoja Airi Ruokokosken teatteriharrastuksesta. Ilona on kuulemma Kassialman ja Lempin fiksumpi sisko. Pertta puolestaan paluumuuttaja, joka on tullut eläkepäivien viettoon synnyinkuntaansa Pomarkkuun.

Näin alkuvoimaisen näköinen neito keinuu Marja-Liisan puutarhassa. Se on hänen tekemänsä, tietysti. Marja-Liisa käy Kankaanpäässä savipiirissä joka maanantai.

- Olen erikoistunut tekemään savesta oikean kokoisia kissoja. Mitään pientä piperrystä en tee. Kissani ja kuppini olivat vastikään Pomarkun kirjaston näyttelyssä.

Marja-Liisan tontut ovat hellyttävän ilmeikkäitä, ja kaikki ovat ihan erinäköisiä.

Marja-Liisan tontut ovat tosi "oikean" tuntuisia, niissä ei ole mitään muovista ja teennäistä. Vanhat kirpparivillapaidat ja sukkahousukasvot saavat ne näyttämään hellyttävän tonttumaisilta.

Monesti ihmiset kysyvät Marja-Liisalta, että onko tontuilla tai niiden ilmeillä esikuvia.

- Ei niillä ole, enkä tietoisesti yritä tehdä niistä erinäköisiä. Mutta aina niistä tulee erilaisia! Kun pistän naamavärkkiä neulalla, niin siitä vain tulee aina erilainen.

Vain yhdellä tontulla, vanhalla mummulla on nimi. Hän on Matilda.

- Tätini oli konekutoja ja äitini kyläompelija, joita haettiin kärryillä taloihin ompelemaan. Äitini kudotti anopilleen vanhanaikaisen villahameen. Kun mummu kuoli, toin sen sieltä pois ja vein äidille. Hän piti sitä, ja äidin kuoltua toin hameen tänne. Tein siitä villahameen Matilda-tontulle. Äitini toinen nimi oli Matilda.

Vintti on täynnä tonttuja! Yhdellä tontulla on punaiset kynnet, hän on vähän huithapeli. Mummo kutoo, kolme tonttua keittelee puuroa, joillakin on savipäät ja kaikilla on poskipunaa sukkahousuhipiällään. Marja-Liisan kodin yläkerrassa liikkuessa tulee jotenkin sadunomainen olo, ja haluaisi muuttua takaisin lapseksi.

- Olen myynyt paljonkin tonttuja. Tässä iässä miettii jo sitäkin, että mihin voisin antaa tontut. Emme ole tyttären kanssa vielä keksineet ratkaisua. Ystävättäreni tokaisi täällä käydessään, että kyllä nämä tontut pitäisi saada ulos suureen maailmaan. Niinhän se on, mutta näyttelyn pysyttäminen on raskasta.

Jouluna Marja-Liisa tuo tonttuja vintiltä alakertaan istuskelemaan.  Nuorimmat lapsenlapset ovat 8- ja 10-vuotiaita ja he ovat innoissaan mummun tontuista.

Marja-Liisan tontut ovat olleet seitsemän kertaa näyttelyissä: muun muassa Kankaanpäässä, Porissa ja Salossa. Ensimmäinen tonttunäyttely oli vuonna 2007 Pomarkun kirjastossa.

Ihailen valtavasti Marja-Liisan tonttujen tyyliä, sillä ne on tehty tosi taidokkaasti. Mitään muuta ei tietysti voi ompelijalta odottaakaan. Marja-Liisa ompelee edelleen kaikki vaatteensa.

Vein tonttuja ulos puutarhaan kuvattaviksi ja kaikki tuntuivat jotenkin persoonilta heti. Tämä katsoo hiukan kieroon ja on varmaan vähän höperö. Mutta tontuista on vaikeaa sanoa, minkä ikäisiä ne ovat. Kaikki ovat varmaan syntyneet vanhoiksi, vauvatonttuja ei taida olla.

Mahtavaa kierrätystä tämäkin: vartalo on vanhasta villapaidasta. Marja-Liisan tontuissa on vanhanaikaisen lötkön mollamaijan tuntua, ehkä ne siksi viehättävät minua niin paljon.

Olin niin ihastunut Marja-Liisan tonttuihin, että halusin itsestäni kuvan parin otuksen kanssa. Tontut ovat ihania! Olisi hienoa, että lapset pääsisivät katsomaan ja ihailemaan näitä. Mutta mikä olisi sellainen paikka vaikkapa pääkaupunkiseudulla, jossa tontut voisivat olla joulukuussa monelle lapselle iloa tuomassa? Vielä en ole keksinyt sitä.